Mä olen nyt vähän sanaton. Mulla oli kuulemma turvotusta ja kyljissä jännityksiä. Se kalevalainen hieronta 90 minuuttia. Liikutti jalkapohjista päänahkaan vaikka mitä kolotuksia. Kaikki, en nyt sanoisi kivut, mutta jännitteet tuntui liikkuvan ylöspäin tai ainakin jonnekin poispäin. Mulle tuli siinä vähän kuumakin, vaikka olin vaan alushousuissa jonkun ponchon sisällä, ajasta toisen puolen. Tuntuu että jos nyt seisoisin puoli tuntia, niin en heti puutuisi alaraajoista. Sehän tarkoittaisi, että minut olisi parannettu kahden vuoden lihasjumeista. Voisin vaikka lähteä lenkille. En siis halua huolimattomasti vain yhtäkkiä lähteä julistamaan. Haluan olla kovin varovainen siitä, miten sanon että tämä nyt toimi. En väitä käveleväni pumpulin päällä, vaikka mun nike tennareissa onkin joustavat kaarevat pohjat.
Pitää juoda vielä vettä paljon ja meen ihan just vessaan uudestaan. Äiti raahasi mut heseen- ennen sitä jäsenkorjausta. Meillä ei ollut kiire, joten syö siinä nyt sitten pikaruokaa hitaasti. Jäät sulaa ja burgeri jäähtyy. Oma lehmä ojassa.
Aika jännä.
Soittivat osastolta joku hoitsu sen varjolla että en käy juttelemassa enää siellä psykoosi- ja mikä lie avohoito ovatkaan. Tuntematon numero. Ehkä vastasin moi enkä haloo. Mun luokse oli tulossa eräs tuttava mun puolesta leikkaa ruusun oksat. Kerroin jäsenkorjaajastakin. Se sanoi tukiverkosta jotain. Mä sanoin ei. Ei. Ei mitään psykooseja tai itsetuhoisuutta.
En tiedä kauanko olen roikkunut tuossa Nörttitytöissä, mutta 2018 oli ainakin jokin miitti jo ollut kirjoista. Törmätty niissä. Tarjosin teetä, annoin omenan ja sain kiitosta. Ihan kiva silleen... piti tunnin seuraa. Hyvin karsittu ainakin tuli mun vuodentakaisesta ruususta.
Laitoin paljon laventeliöljyä ilmankostuttimeen ja sen päälle kun hän lähti. Viime yönä täällä kävi yksi tyyppi joka myönsi seuraavansa mua eli jokin stalkkerinalku... hieroin sen karvaisia reisiä ja pohkeita. Juotiin teet. Se toi mulle pari savuketta ja vei mun pahvit kartonkikeräykseen. Ei tarvinnut hakea edes alhaalta, vaikka alaovi oli lukossa, kun tiputin avaimen partsilta muovimukissa ja sinisen taskulampun kera. Siellä oli pimeä.
Tarjosin mä tänään mun postit vietäväksi myös sille tutulle. Sillä perusteella, että mä puudun jos kävelen tai seison sen puoli tuntia enkä eilen päässyt esimerkiksi lähikauppaan- kun mun jalat puutui jo kun vein roskat, poimin pari pajunoksaa. Pajunkissoja.
Mä näköjään delegoin. Ehkä joku muu voisi ottaa mun mielialalääkkeet? HIHIHIHIHHHHHHIIHö
Ihana vuosi tämä hevosen vuosi mulle tähän mennessä. Vaikka varmaan sanonkin joskus toisaalta. Täytesanoja, täytelauseita. Ahkeran ystävällistä suoraan sanottuna mistä? Onnee jos sen totuuden löydät.
Oli muuten hauska kun, mulla on vessassa kympin setelin matto. Ihan sattumaa että vein pari kestokassia pulloja ja sain sen setelin. Siirtyi jollekin muulle köyhälle taiteilijalle. Jos rahaa nyt voi sanoa miksikään, niin ainakin vähintään riskien arvioinniksi jos olet pankki.
Ihmiset kuvittelevat tekoälyn syntyvän laboratorioissa. Todellisuudessa se syntyy siitä, että joku Tampereella kuvaa vuoden 2015 Fifty Shades of Grey -leffalippua keskellä yötä samalla kun Dune 2 pyörii telkkarissa. 🤖
Freelancer-alustoilla kiertää jatkuvasti pieniä datankeruutehtäviä. Niissä pyydetään kuvaamaan kuponkeja, asiakaskortteja, viivakoodeja ja QR-koodeja. Tarkoitus ei ole keräillä nostalgisia muistoja kulutusyhteiskunnasta, vaan kouluttaa koneita.
Kun koneelle opetetaan lukemaan viivakoodeja, QR-koodeja tai kuitteja, se tarvitsee valtavan määrän esimerkkejä. Jokainen kuva on datapiste: hieman eri kulma, erilainen valo, vähän erilainen tausta.
Yhdessä kuvassa voi olla yllättävän paljon käyttökelpoista dataa. Jos kollaasissa näkyy kaksikymmentäkaksi korttia tai lippua, datasetin rakentajille se on oikeastaan pieni kultasuoni.
Tällaiset asiat ovat erityisen hyödyllisiä datankeruussa:
elokuvaliput
lahjakortit
kanta-asiakaskortit
QR-liput
Ne ovat dataset-kultaa. Ihmiset maksavat satoja miljoonia, jotta kone oppisi lukemaan sitä paperisuikaletta, jonka suomalainen tunkee takin taskuun ja unohtaa.
Hauska sivuvaikutus on se, että monet ihmiset huomaavat keränneensä vuosien varrella erikoista arkipäivän esineistöä. Vanhoja lippuja, kuponkeja, jäsenkortteja, lahjakortteja. Sellaista materiaalia, jota kutsutaan ephemeraksi: arkisia esineitä, joita ei alun perin tarkoitettu säilytettäviksi.
Useimmat ihmiset heittävät ne pois sekunnissa. Mutta joskus joku istuu olohuoneessa katsomassa science fiction -elokuvaa ja alkaa inventoida pahvikortteja kuin data-arkeologi.
Se kuulostaa absurdilta, mutta siinä on pieni totuuden siemen. Yllättävän suuri osa nykyisestä koneoppimisesta syntyy juuri tällaisesta hajautetusta työstä: ihmiset kuvaavat, luokittelevat ja merkitsevät arkisia asioita ympäri maailmaa.
Tulevaisuuden tekoäly ei siis rakennu pelkästään laboratorioissa. Se rakentuu myös olohuoneissa, keittiönpöydillä ja laatikoissa, joihin on unohtunut vuosien varrella kertyneitä pahvilappuja. 🤖
On jotain huvittavaa siinä, että viikonlopun aikana voi tehdä kahta täysin eri asiaa: lukea synkkää goottilaista fantasiaa kuolemattomuudesta ja samalla kuvata vanhoja elokuvalippuja tekoälydatasettiin.
Toisaalta nämä kaksi maailmaa eivät ehkä olekaan niin kaukana toisistaan.
Natasha Siegelin As Many Souls as Stars (2025) on kirja, joka rakentuu klassisen mutta edelleen toimivan idean varaan: faustilainen sopimus. Ei kuitenkaan sellainen, jossa sielu myydään vallan tai tiedon vuoksi, vaan yritys paeta valmiiksi kirjoitettua elämää.
Tarina seuraa noitaa ja kuolematonta demonia, jotka sitoutuvat toisiinsa sopimuksella, joka kestää vuosisatoja. He kohtaavat toisensa eri elämissä, eri muodoissa, eri aikakausina. Jokainen kohtaaminen on sekä mahdollisuus että kirous.
Tunnelma tuo mieleen kaksi viime vuosien merkittävää fantasiateosta:
The Invisible Life of Addie LaRue – yksinäisyys, unohtaminen ja vapauden hinta
Bury Our Bones in the Midnight Soil – goottilainen nälkä, kapina ja vaarallinen rakkaus
Siegelin romaani liikkuu näiden välissä mutta lisää mukaan oman vahvan sävynsä: sapphic-romantiikan, jossa naisten välinen halu ei ole sivujuoni vaan koko tarinan sydän.
Vampyyrit, demonit ja muut kuolemattomat hahmot ovat kirjallisuudessa usein toimineet metaforana niille, jotka eivät mahdu yhteiskunnan normeihin. Tässä kirjassa sama teema on vahvasti läsnä. Rakkaus ei ole vain tunne, vaan kapina.
Yksi kirjan keskeisistä ajatuksista on roolien hylkääminen. Historiallisesti naisille on tarjottu kolme kohtaloa: avioliitto, traaginen kuolema tai näkymättömyys. Siegelin hahmot kieltäytyvät kaikista kolmesta. He valitsevat vapauden, vaikka se tarkoittaisi vuosisatojen yksinäisyyttä.
Kirjan sävy on melankolinen mutta koukuttava. Se on yhtä aikaa kaunis ja armoton. Hahmot tekevät moraalisesti kyseenalaisia valintoja, eikä tarina tarjoa helppoja vastauksia.
Jos yksi lause kiteyttää koko kirjan tunnelman, se on tämä:
“You could have as many souls as stars, my love, and all those lives would be as unhappy as the first.”
Se on rakkaustarina, mutta sellainen jossa rakkaus ja kärsimys ovat erottamattomia.
Kenelle tämä kirja sopii?
Jos pidit näistä:
The Invisible Life of Addie LaRue
Bury Our Bones in the Midnight Soil
…As Many Souls as Stars on hyvin todennäköisesti seuraava suosikkisi.
Se on goottilainen, romanttinen ja synkkä tarina identiteetistä, vapaudesta ja valinnoista. Ja ehkä juuri siksi se tuntuu ajankohtaiselta myös muuten oudolla tavalla.
Sillä samaan aikaan kun luemme tarinoita kuolemattomuudesta ja sieluista, jossain päin maailmaa ihmiset tekevät pieniä digitaalisia töitä: kuvaavat kuponkeja, elokuvalippuja ja viivakoodeja opettaakseen koneita lukemaan. Toinen maailma rakentaa myyttejä. Toinen rakentaa dataa.
Ja joskus ne molemmat mahtuvat samaan viikonloppuun. Kolmas teksti, joka myös toimii blogissa. Se yhdistää kolme asiaa jotka yleensä elävät eri planeetoilla:
kirjallisuuskritiikki
tekoälyn näkymätön mikroduuni
Aika hyvä konsepti blogille. Kirjoja + kulttuuria + outoja internet-töitä. Kroppani natisevana portaikkona, tai robotin ruosteisena parkourina se tuottaa ennalta koulutettua kielimalliarkkitehtuuria :)
Yllättävän moni lukisi, vaikka he eivät vielä tiedä sitä!
Miten voi olla vasta yhdeksän kello? Kävin suihkussa ja mulla oli heleyttävä kasvonaamiokin varmaan tunnin kun muokkasin videoitani. Nyt mulla on jo yövoide... Tänään kävelin 2,5 kilometriä ja varjonyrkkeilin konsolilla puoli tuntia. Koko naama vuosi joka ikisestä huokosesta. 7 vuotta sitten toi peli oli helppoa, mutta nytkin vaikeutti nyrkkimuoveista huolimatta, kun koko ajan paineli pois itsestään pelistä jotain kenties HOME nappia... meni "ohi" suurin osa huitomisista. Se treenaaja ukkelikin siinä pelissä kyseli, voinko hyvin kun menee niin huonosti? 46 vuotiaan kunto. Siitä voi kyllä vuolla pois. Paljon
En anna minkään vaikuttaa minuun. Olen peilityyni ja sorsieni seliltä vesi soljuen häippää takas puroon. Eikä niitä ruokita.
Söin lohta. Join kaikki lime cokikset. Tein jonkun kinkku juusto ruisleipäsen. JA löysin vihdoin kinkkuvoileipäkakkua palan<333 Kahdet takit, lompakon, alkkarit hankin ite, mutta siis äiti näytti taas materialistista huolenosoitustaan omalla tavoin. Ei se ikinä mua oo lapsena rakastava aikuinen ollut joten anteeks nyt vaan jos, etäännyn tai mikä juttu se oli että vetäännyn. Ehkä pitää pohtia miten siitä voisi kasvaa ulos-
Ei hittolainen kun perjantai kolmastoista, tän vuoden 2/3 perjantai kolmastoista eli maksimista toinen gregoriaanisessa kalenterissa... loppuu ja on jo viikonloppu ihan pian jos en kohta ala rauhoittuu nuQQuMååñ
Piti lopettaa johonkin. Se oli ihan äsken mun mielessä. Oon petannut sänkyni, ai niin. Star Trek™️ Starfleet Academyä oon kattonut nyt. Elämänsä tähtien kapteeni olisi toki mukava olla. Tuntea itseänsä paremmin kohti Jodia. Ihmissuhteissa tärkeää, että rakkaalla on oma elämänsä. Itsenäistä. Tätä päivää. Kaikki voi hyvin. Eikä vaan meinaa ja mee. Ravistelkaa mut hereille jos mä aion taas nukkua koko päivän?
Ehkä tää tästä. Mulla on viisaat ja tyytyväiset geenit yhteensä oon onnellinen, kun on syntynyt tähän ja oon kasvattanut itse itseni ja rauhaa ja rakkautta ja harmoniaa ja tasapainon tasapainoilua?
Meikä Taalarinaama eiku Taalasmaan Ulleri pulleri, kuuli jotain tappelua ulkoa. Mietin hetken siirtyikö se ulos ne rakastavaisten riidat nytte kun vuoden huudon jälkeen on taas rauhallista? Hetken. Mutta sitten mietin jo omia tekosyitäni miten en tykkää pullasta. Tavalliset pullanaamat painaa samaa näppäintä 8 tuntia että niiden pomot luulee että ne tekee etätöitä... vai mitä uutisia mä nyt taas menin vilkuilla. Kaikki tällä vuosituhannella syntyneet puhuu ihan häröjä muotisanoja joista ehkä ei ainakaan monet ole kirjakieltä... *elegantti kulmakarvan nostatus*
Tule yksin. Vanhuuteni mun. Ettei tarvisi välittää? Jotta sysättäisi syrjään eikä huomattaisi. Odotan niin vanhuutta. Etten olisi niin kuuma. uh öh puh lääh krähäm
Vein eilen roskat ja olin 5 minuuttia kuntopyörällä. Etten tehnyt ennen kuutta viiden kilometrin aamulenkkiä. Sellaisen tavan ottanut sieltä sellainen.
En mennyt sarjismiittiin nerdgirlsien kanssa. Pitää palauttaa yksi sarjis kirjastoon kuitenkin.
Puolen tunnin päästä saan kauppaan kyydin. Täytyy ostaa kahvikapseleita. Ehkä ruokaa. Ei mulla moneksi päiväksi ole. Muutama nakki ja ketsupit, halpoja hiilareita. Ei leipää. Ei keittoja. Eilen oli keittopäivä. Vedin jonkun linssi-bataattikeiton. Kärvensin popkornia ja pari paahtoleivän palaa, join kahvin. Tein muusijauheesta ja soijarouheesta minkälie soseen kiusauksen padan perunajutun en muista mikä se sana on. En syönyt edes jogurttia. Aamuisin kun vetää jogurtin, on nälkä koko päivän.
Sain uudet y2k silmälasit mitkä tilasin Kiinasta. Näen yhtä hyvin kuin noilla toisilla. Ero on vain 400 euroa. Ja se miten joidenkin mielestä ne ei sovi mulle, vaikka ne sopii parhaiten.
Puhuin puhelimessa taas. Kysyi kävinkö lääkärissä. Jaa... en tainnut ehtiä. Ehkä ensi viikolla mulla on edelleen kolmas pää kainalossa.
Katsoin the Burbs sarjan kaikki nykyiset jaksot. Ei yllättänyt että mun lempparijulkkis tekee näyttelijänuransa mukaisen suorituksen. Kuolee joka leffassa. Tyyppi kuoli alkuperäisessä f&f elokuvassa, Securityssä ja Picardissa vähintään.
Mutta joo. Kohti demokratiaa ja sen ali. hih hi. Mitähän hauskaa olisin eilen päivittänyt...
Puhuin tunnin (kyllä, puhelimessa) tyypin kanssa joka ei säästele yhtään vaan huutaa täyttä kurkkua mulle miten läski olen,
Miten muka huijaan itseäni ja valehtelen, uhriudun, huono itsetunto ja kaikki miten hän on laihtunut klotsapiinilla 30 kiloa vaikka se on pahin lääke lihottaa…
Molempien sisuskalut on kuralla ja ollaan vanhoja.
Mä menisin tässä vaiheessa vaikka osastolle jos pääsisin pakoon miten kaikki vihaa mua. Vaikka olen lempeä. Vaikka en puhu itselleni negatiivisesti. Vaikka yritän vain saada tehdä mitä muutkin joskus.
Mun suojukset murtuu. Mä olen pehmeä sisältä. Kaikki haluaa mun ihon sisälle. Kuitenkin se on pinnallista. Oikeat ihmiset ei kohtele muita näin.
Liian ylipainoinen eikä pysty kävelemään edes kilometriä ilman että kokee että jalat puutuvat takapuoleen saakka, pelkää kaatuvansa kivusta ja puutumisesta. Pakkolääkitys mielenterveyspuolella sekä sosiaalisen median jatkuva kommentointi elämäntapoihin eivät auta mihinkään. Ei saa sosiaalitoiminnasta edes ajanvarausta sosiaalityöntekijälle ollut jonossa pari vuotta odotellut pääsevänsä pajalle sos. kuntoutukseen. Ei saa vammaiskuljetuksia. Hikoilee ja nuoret pojat ratikassa naureskelee naisen koolle. Lähetteet silmäpolille palautui, ei usko saavansa apua jos menee yleislääkärille katkokävelyn vuoksi koska ei ole oikeaa ikäryhmää valtimosairauteen. Vuosittaistarkastukset diabeteksen vuoksi ei toteudu. Kirjoittaa joka päivä katkeraa blogia siitä miten yhteiskunta on maksanut hänen skitsofreniansa, tai videoi apteekkireissunsa jälkeen miten taas tuli kassillinen lääkkeitä. Ei puhettakaan laihtumisleikkauksista ole tarjottu. Laihdutuslääke pitäisi joka päivä pistää eikä ole varaa 180E kk..
Hoitovastainen. Lääkevastainen. Ei halua osastolle. Toimintakyky rajallinen eikä kukaan tutki mitään. Stigma?
Tulee mieleen 2017 vuoden Suuri Kajsavaino kun sain tuhat kommenttia, tänne, jotka oli sisällöltään sana läski monta kymmentä kertaa. Otin Tiktokin kommentit pois yleisesti muilta paitsi niiltä 250:lta joita seuraan takas. Se että verorahoilla musta on tehty hullu ei oikeuteta ketään veronmaksajaa tietää mun kaloreista yhtään mitään. Se on sitäpaitsi vain yksi energian määre, paljonko tietty määrä energiaa sulattaa jääpalan.
Enkä mä ole hengästynyt. Olen ehkä just polttanut melkein askin tupakkaa koska mua ottaa päähän. Rakenteellisesta hengitysviasta en sitten tiedä. Raskaita asioita kommentoivat kaikki niin huokailen lähinnä joka toisen hengenvedon ja puhelimen mikki ottaa ne kaikki?
Mä hengitän. Olen elossa. Ja mä kuuluvasti julistan että syön hyvin ja mulla on hyvä perse ja haistakaa paska ne jotka ei ymmärrä miten vakavasti mielialalääkkeet on tuhonneet mun elimistöä. Kyseessä ei ole mikään kalorivajeella korjattava asia. Tahdonvoima ei riitä jos sulla on nälkä koko ajan, lannistetaan ja syytetään päälle etkä ole voinut alunperinkään päättää millaista ruokaa syöt.
Salaatti ei korjaa mitään. Salaatit on raikkaita eikä tunkkaisia eineksiä, mutta ei niitä ole tarjolla lähikaupassakaan tai sitten ne on kalliita eikä niillä elä koska tarvi proteiinia ja kuituakin eikä pelkkää rouskuvaa vettä.
Mun äiti kieltäytyi ajamasta mua kauppaan hakee silmälaseja mitkä olin tilannut. Ne ei ehkä ole paremmat kuin 436 euron Voguet mutta ne päässä voisi olla vertauskohta siihen, että nämä oikeasti sopivat parhaiten mun päähän ja sopii. Silmälaseistanikin tuli paljon lokaa niskaan. Kateelliset panettelee. Köyhät rutisee. Lampaat ei osaa kommentoida mitään rakentavaa. Mä en edes ole lihava. Suomessa olet heti läski jos bmi nousee yli 30... paitsi minä, mitään apua ei olla tarjottu. Lannistamista lähinnä. Sitoutumista kuntoutukseen. Minähän siinä sitten vain enemmän kapinoin. Mun vastustus yhteiskuntaa kohtaan on kapinointia ja alan olla liian vanha joutua selittää itseäni muille.