En ole 420 friendly, ja se on mun oma mielipide. En yritä kontrolloida muiden elämää, mutta hajut leviää ja se vaikuttaa muihin. Se on ihan kohtuullinen syy ärsyyntyä.
Mua turhauttaa, että keskustelu kääntyy heti siihen, että minussa olisi vika tai että olisin jotenkin katkera. Kyse ei ole siitä. Kyse on siitä, että en halua altistua hajulle tai käytölle omassa arjessani.
Olen myös sanonut suoraan, että minulla on omia terveyshaasteita, enkä koe asioita samalla tavalla kuin kaikki muut. Silti se ei tarkoita, että mielipiteeni olisi vähemmän validi tai että sitä pitäisi vähätellä.
Ja ihan rehellisesti, tämä keskustelu on mennyt henkilökohtaisuuksiin ja asiattomuuksiin. Se ei ole enää mitään keskustelua vaan päälle puhumista ja provosointia.
Antakaa minun olla rauhassa omassa näkemyksessäni, niin minä annan teidän olla omassanne. Kyse ei ole siitä, että haluaisin kontrolloida muiden elämää, vaan siitä, että en halua altistua asioille omassa arjessani ilman omaa suostumusta.
Ja tuo “jos sinua häiritsee, sinussa on trauma” -heitto on aika halpa tapa ohittaa keskustelu. Kaikkea epämukavuutta ei tarvitse psykologisoida. Ja ihan rehellisesti, tuo “tutki oma trauma” -kortti on netin laiskin argumentti. Se on käytännössä “en keksi vastausta, joten sinä olet ongelma”. Aika eleganttia, jos tavoitteena on olla ärsyttävä eikä hyödyllinen.
Jokainen saa tehdä omat valintansa.
Mutta se logiikka ei toimi enää siinä kohtaa, kun toisen valinnat vaikuttavat suoraan muihin.
Kun keskustelu kääntyy syytöksiksi – kuka tässä oikeasti hiljentää kenet?
Viime päivinä olen joutunut keskelle keskustelua, jonka piti alun perin koskea yhtä hyvin arkista asiaa: kannabiksen hajua kerrostalossa ja sen vaikutusta muihin asukkaisiin. Aihe ei ole uusi eikä erityisen radikaali. Silti keskustelu ei pysynyt asiassa.
Sen sijaan siitä tuli nopeasti jotain muuta.
Minusta tehtiin ongelma.
Minua syytettiin muiden kontrolloimisesta, vaikka olen nimenomaan puhunut omista rajoistani. Minulle kerrottiin, että minun pitäisi “rentoutua”, “antaa muiden elää” ja jopa “tutkia omia traumoja”, koska koen hajun häiritsevänä. Samalla keskustelu lipsui henkilökohtaisuuksiin, kehon kommentointiin ja täysin asiattomiin oletuksiin elämästäni.
Tässä kohtaa herää väistämätön kysymys: kuka tässä oikeasti yrittää hiljentää kenet?
Rajat eivät ole kontrollia
On tärkeää erottaa kaksi asiaa: muiden elämän kontrollointi ja omien rajojen ilmaiseminen.
Se, että en halua altistua päihteiden hajulle omassa asuinympäristössäni, ei ole yritys hallita toisten elämää. Se on perusteltu raja. Kerrostaloasumisessa yksilön valinnat eivät tapahdu tyhjiössä. Hajut, äänet ja muut vaikutukset leviävät – halusimme tai emme.
Keskustelussa tätä ei kuitenkaan käsitelty. Sen sijaan koko asia yksinkertaistettiin muotoon: “jos et pidä, älä tee itse”.
Se kuulostaa hyvältä periaatteelta, mutta se ei päde tilanteessa, jossa toisen toiminta tulee väkisin osaksi toisen arkea.
“Trauma”-kortti ei ole argumentti
Yksi hämmentävimmistä piirteistä keskustelussa oli tapa psykologisoida kaikki erimielisyys. Jos jokin häiritsee, sen ei katsota olevan ulkoinen ongelma, vaan merkki sisäisestä viasta.
Tämä ei ole rakentavaa keskustelua. Se on tapa sivuuttaa toisen kokemus ilman, että siihen tarvitsee oikeasti vastata.
Kaikkea epämukavuutta ei tarvitse selittää traumalla. Kaikki eriävät mielipiteet eivät ole oireita.
Julkinen keskustelu vai julkinen nöyryytys?
Tilanne kärjistyi entisestään, kun keskusteluun osallistui henkilöitä, joilla on julkista asemaa. Sen sijaan, että keskustelua olisi rauhoitettu tai ohjattu asiallisempaan suuntaan, sitä käytettiin osana laajempaa ideologista kehystä.
Yksittäisestä ihmisestä tuli esimerkki – ei ymmärrettävä keskustelukumppani, vaan narratiivin väline.
Samalla muut keskustelijat kokivat oikeudekseen mennä henkilökohtaisuuksiin: ulkonäköön, seksuaalisuuteen ja mielenterveyteen liittyviin kommentteihin. Nämä eivät ole argumentteja. Ne ovat yrityksiä hiljentää.
On myös huomionarvoista, että jouduin estämään useita käyttäjiä, koska keskustelu ei pysynyt asiallisena. Tämä ei ollut yritys paeta keskustelua, vaan keino suojata itseäni häirinnältä.
Oikeus mielipiteeseen kuuluu kaikille – myös epäsuosittuihin
On helppo puolustaa vapautta silloin, kun mielipide on suosittu. Vaikeampaa se on silloin, kun joku sanoo jotain, mikä ei istu vallitsevaan ilmapiiriin.
Minulla on oikeus olla pitämättä kannabiksesta. Minulla on oikeus kokea sen haju häiritsevänä. Ja minulla on oikeus sanoa se ääneen ilman, että minut määritellään ongelmaksi.
Sama periaate, jota niin moni korostaa – “anna muiden elää omalla tavallaan” – pitäisi ulottua myös tähän.
Lopuksi
Tämä ei ole tarina siitä, kuka on oikeassa tai väärässä kannabiksen suhteen. Tämä on tarina siitä, miten nopeasti keskustelu voi muuttua leimaamiseksi, ja miten helposti yksilö voidaan sysätä sivuun, kun hänen kokemuksensa ei sovi yleiseen narratiiviin.
Rakentava keskustelu vaatii enemmän kuin iskulauseita. Se vaatii halua kuunnella, kykyä erottaa ihminen hänen mielipiteestään ja ennen kaikkea halua pysyä asiassa.
Ilman sitä meillä ei ole keskustelua.
Meillä on vain kohde. Algoritmi ei ole neutraali keskustelunavaaja
On myös tärkeää ymmärtää, mistä tämä keskustelu ylipäätään alkoi.
En hakeutunut aktiivisesti keskustelemaan kannabiksesta tai provosoimaan ketään. Minulle ehdotettiin algoritmin kautta sisältöä, jossa pohdittiin käytännössä sitä, missä kohtaa rikos täyttyy esimerkiksi kasvatuksen osalta.
Vastasin siihen kysymykseen.
Se, mikä aluksi oli yksittäinen kommentti yhteen sisältöön, irtosi nopeasti kontekstistaan. Ihmiset, jotka eivät olleet nähneet alkuperäistä keskustelua, alkoivat reagoida pelkkiin irtolauseisiin ja kuvakaappauksiin. Näin syntyi vääristynyt kuva siitä, mitä olin sanonut ja miksi.
Algoritmi ei tarjoa kokonaisia keskusteluja – se tarjoilee palasia, jotka herättävät reaktioita. Kun nämä palaset leviävät ilman alkuperäistä asiayhteyttä, keskustelu muuttuu helposti väärinymmärrysten ketjuksi.
Tässä tapauksessa minusta tuli osa keskustelua, jota en ollut itse rakentanut, mutta jonka seuraukset jouduin silti kantamaan.
Olen myös sanonut suoraan, että minulla on omia terveyshaasteita, enkä koe asioita samalla tavalla kuin kaikki muut. Silti se ei tarkoita, että mielipiteeni olisi vähemmän validi tai että sitä pitäisi vähätellä.
Ja ihan rehellisesti, tämä keskustelu on mennyt henkilökohtaisuuksiin ja asiattomuuksiin. Se ei ole enää mitään keskustelua vaan päälle puhumista ja provosointia.
Antakaa minun olla rauhassa omassa näkemyksessäni, niin minä annan teidän olla omassanne. Kyse ei ole siitä, että haluaisin kontrolloida muiden elämää, vaan siitä, että en halua altistua asioille omassa arjessani ilman omaa suostumusta.
Ja tuo “jos sinua häiritsee, sinussa on trauma” -heitto on aika halpa tapa ohittaa keskustelu. Kaikkea epämukavuutta ei tarvitse psykologisoida. Ja ihan rehellisesti, tuo “tutki oma trauma” -kortti on netin laiskin argumentti. Se on käytännössä “en keksi vastausta, joten sinä olet ongelma”. Aika eleganttia, jos tavoitteena on olla ärsyttävä eikä hyödyllinen.
Jokainen saa tehdä omat valintansa.
Mutta se logiikka ei toimi enää siinä kohtaa, kun toisen valinnat vaikuttavat suoraan muihin.
Kun keskustelu kääntyy syytöksiksi – kuka tässä oikeasti hiljentää kenet?
Viime päivinä olen joutunut keskelle keskustelua, jonka piti alun perin koskea yhtä hyvin arkista asiaa: kannabiksen hajua kerrostalossa ja sen vaikutusta muihin asukkaisiin. Aihe ei ole uusi eikä erityisen radikaali. Silti keskustelu ei pysynyt asiassa.
Sen sijaan siitä tuli nopeasti jotain muuta.
Minusta tehtiin ongelma.
Minua syytettiin muiden kontrolloimisesta, vaikka olen nimenomaan puhunut omista rajoistani. Minulle kerrottiin, että minun pitäisi “rentoutua”, “antaa muiden elää” ja jopa “tutkia omia traumoja”, koska koen hajun häiritsevänä. Samalla keskustelu lipsui henkilökohtaisuuksiin, kehon kommentointiin ja täysin asiattomiin oletuksiin elämästäni.
Tässä kohtaa herää väistämätön kysymys: kuka tässä oikeasti yrittää hiljentää kenet?
Rajat eivät ole kontrollia
On tärkeää erottaa kaksi asiaa: muiden elämän kontrollointi ja omien rajojen ilmaiseminen.
Se, että en halua altistua päihteiden hajulle omassa asuinympäristössäni, ei ole yritys hallita toisten elämää. Se on perusteltu raja. Kerrostaloasumisessa yksilön valinnat eivät tapahdu tyhjiössä. Hajut, äänet ja muut vaikutukset leviävät – halusimme tai emme.
Keskustelussa tätä ei kuitenkaan käsitelty. Sen sijaan koko asia yksinkertaistettiin muotoon: “jos et pidä, älä tee itse”.
Se kuulostaa hyvältä periaatteelta, mutta se ei päde tilanteessa, jossa toisen toiminta tulee väkisin osaksi toisen arkea.
“Trauma”-kortti ei ole argumentti
Yksi hämmentävimmistä piirteistä keskustelussa oli tapa psykologisoida kaikki erimielisyys. Jos jokin häiritsee, sen ei katsota olevan ulkoinen ongelma, vaan merkki sisäisestä viasta.
Tämä ei ole rakentavaa keskustelua. Se on tapa sivuuttaa toisen kokemus ilman, että siihen tarvitsee oikeasti vastata.
Kaikkea epämukavuutta ei tarvitse selittää traumalla. Kaikki eriävät mielipiteet eivät ole oireita.
Julkinen keskustelu vai julkinen nöyryytys?
Tilanne kärjistyi entisestään, kun keskusteluun osallistui henkilöitä, joilla on julkista asemaa. Sen sijaan, että keskustelua olisi rauhoitettu tai ohjattu asiallisempaan suuntaan, sitä käytettiin osana laajempaa ideologista kehystä.
Yksittäisestä ihmisestä tuli esimerkki – ei ymmärrettävä keskustelukumppani, vaan narratiivin väline.
Samalla muut keskustelijat kokivat oikeudekseen mennä henkilökohtaisuuksiin: ulkonäköön, seksuaalisuuteen ja mielenterveyteen liittyviin kommentteihin. Nämä eivät ole argumentteja. Ne ovat yrityksiä hiljentää.
On myös huomionarvoista, että jouduin estämään useita käyttäjiä, koska keskustelu ei pysynyt asiallisena. Tämä ei ollut yritys paeta keskustelua, vaan keino suojata itseäni häirinnältä.
Oikeus mielipiteeseen kuuluu kaikille – myös epäsuosittuihin
On helppo puolustaa vapautta silloin, kun mielipide on suosittu. Vaikeampaa se on silloin, kun joku sanoo jotain, mikä ei istu vallitsevaan ilmapiiriin.
Minulla on oikeus olla pitämättä kannabiksesta. Minulla on oikeus kokea sen haju häiritsevänä. Ja minulla on oikeus sanoa se ääneen ilman, että minut määritellään ongelmaksi.
Sama periaate, jota niin moni korostaa – “anna muiden elää omalla tavallaan” – pitäisi ulottua myös tähän.
Lopuksi
Tämä ei ole tarina siitä, kuka on oikeassa tai väärässä kannabiksen suhteen. Tämä on tarina siitä, miten nopeasti keskustelu voi muuttua leimaamiseksi, ja miten helposti yksilö voidaan sysätä sivuun, kun hänen kokemuksensa ei sovi yleiseen narratiiviin.
Rakentava keskustelu vaatii enemmän kuin iskulauseita. Se vaatii halua kuunnella, kykyä erottaa ihminen hänen mielipiteestään ja ennen kaikkea halua pysyä asiassa.
Ilman sitä meillä ei ole keskustelua.
Meillä on vain kohde. Algoritmi ei ole neutraali keskustelunavaaja
On myös tärkeää ymmärtää, mistä tämä keskustelu ylipäätään alkoi.
En hakeutunut aktiivisesti keskustelemaan kannabiksesta tai provosoimaan ketään. Minulle ehdotettiin algoritmin kautta sisältöä, jossa pohdittiin käytännössä sitä, missä kohtaa rikos täyttyy esimerkiksi kasvatuksen osalta.
Vastasin siihen kysymykseen.
Se, mikä aluksi oli yksittäinen kommentti yhteen sisältöön, irtosi nopeasti kontekstistaan. Ihmiset, jotka eivät olleet nähneet alkuperäistä keskustelua, alkoivat reagoida pelkkiin irtolauseisiin ja kuvakaappauksiin. Näin syntyi vääristynyt kuva siitä, mitä olin sanonut ja miksi.
Algoritmi ei tarjoa kokonaisia keskusteluja – se tarjoilee palasia, jotka herättävät reaktioita. Kun nämä palaset leviävät ilman alkuperäistä asiayhteyttä, keskustelu muuttuu helposti väärinymmärrysten ketjuksi.
Tässä tapauksessa minusta tuli osa keskustelua, jota en ollut itse rakentanut, mutta jonka seuraukset jouduin silti kantamaan.
- En halua kannabiksen hajua arkeeni. Se on normaali raja. En ole ”420-myönteinen”, ja se on henkilökohtainen kantani. En yritä määrätä muiden elämää, mutta yhteisessä asuinympäristössä valintoja ei tehdä eristyksissä. Haju leviää. Se vaikuttaa muihin ihmisiin. Siihen on järkevää reagoida.
- Minua turhauttaa se, kuinka nopeasti keskustelu muuttuu joksikin muuksi. Sen sijaan, että käsiteltäisiin varsinaista ongelmaa, keskustelusta tulee sitä, että olen ”katkera”, ”kontrolloiva” tai jotenkin ongelma. Kyse ei ole siitä. Ilmoitan vain rajan: en halua altistua sille omassa asuinympäristössäni.
- Olen myös ollut avoin siitä, että minulla on omat terveyshaasteeni ja etten koe asioita samalla tavalla kuin muut. Se ei tee näkökulmastani vähemmän pätevää. Se ei oikeuta sen sivuuttamista.
- Jossain vaiheessa keskustelu lakkasi olemasta keskustelua. Se muuttui henkilökohtaisiksi hyökkäyksiksi, oletuksiksi ja provosointiyrityksiksi. Se ei ole keskustelua. Se on melua.
- Eikä ”ehkä se johtuu traumastasi” -argumentti ole oivaltava, vaan halveksiva. Kaikkia epämukavuuksia ei tarvitse patologisoida. Joskus jokin asia on vain epämiellyttävä. Erimielisyyden muuttaminen psykologiseksi puutteeksi on laiska tapa välttää varsinaisen asian käsittelyä.
- Jokaisella on oikeus tehdä omat valintansa. Mutta tuo logiikka romahtaa, kun valinnat vaikuttavat suoraan muihin.
- Joten kuka oikeasti yrittää vaientaa kenet?
- Tämä tilanne alkoi yksinkertaisesta, arkipäiväisestä aiheesta: kannabiksen hajusta. Se kärjistyi, koska konteksti katosi. Alkuperäinen kommenttini irrotettiin asiayhteydestään, muokattiin kuvakaappausten ja reaktioiden kautta ja muutettiin joksikin, mitä se ei ollut.
- Näin nämä alustat toimivat. Algoritmit eivät näytä kokonaisia keskusteluja, vaan ne näyttävät reaktioita herättäviä katkelmia. Ja kun ihmiset reagoivat katkelmiin kontekstin sijaan, väärinkäsitykset kasaantuvat nopeasti.
- Siinä vaiheessa et ole enää osa keskustelua. Sinusta tulee kohde.
- Kyse ei ole siitä, onko kannabiksen suhteen oikeassa vai väärässä. Kyse on siitä, miten keskustelu romahtaa leimaamiseksi ja kuinka nopeasti ihminen pelkistyy tarinaksi, kun hänen näkemyksensä ei sovi kuvaan.
- Toimiva keskustelu vaatii enemmän kuin iskulauseita. Se vaatii kuuntelemista, aiheessa pysymistä ja sen erottamista, kuka on ihminen ja mikä on hänen mielipiteensä.
- Ilman sitä se ei ole enää keskustelua.
- Se on vain joukkohyökkäys.
