Painoin silloin 2007 ainakin 20kg vähemmän, ehkä 30.
Äiti lähetti koulun jumppasalista kuvaa ja mietin sängyssä tunnin, noloa abi-kohtaustani kännissä - kun meni muisti ja vähän riisuuduin, tai jotain.Ainakaan mulla ei ollut rintoja ja muutenkaan lantiota, tai mitään naisellista vielä edes tuolloinkaan omasta mielestä. Olin ehkä normaalipainoinen kun aloin lähestyä kahtakymmentä ikävuotta, mutta en silti ollut tyytyväinen itseeni varmaan kotiolosuhteiden vuoks.
Pitäisi ehkä laihduttaa parikyt kiloa, ainakin takas sinne 100kg kilon tienoille, niin voisi tehdä enemmän. Mahtua vaatteisiin. Ei mulla huono kunto ole, mutta tuskaa kannan mukana. Eikä se ole mitenkään helppo vaan tosta noin laihtua, vaikka en mä ole 30 vuodessa, oppinut ruokaa rakastamaankaan. Pelottaa vaan jos en syö, jokin epämääräisyys. Ja sit en pysty mitään jumppaa, kun oma kroppa hävettää tjtn
Kaikki ilmenee jotenkin. Kehopositiivisuus on perseestä ollut aina, koska viha itseään kohtaan on niin voimakas sana. Mä olen
 |
| seison tuolilla |
- kaksoisleukainen
- vanha ja roikkuva ihoinen
- vihainen
- läski
- lyhyttukkainen
- uurteinen
- voimakasharteinen
- isojalkainen
- isoreisinen
- lurppaluominen (itkemisestä)
- selkäläskipoimuinen
- selluliititon isohäpykympuinen ja
- arpiset (sisä-) reidet
- jättikädet,
- ja muutenkin sisuskalut ihan romuna... 2019 mummeli jo ikäloppu. Piste.
...miks joku kysyy snäpissä onko mulla autoa? Hankkikaa omat autot vitun retardit ja menkää panee kultianne. Joku tuolla jossain teitä kaipaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos että ajattelit kirjoitustani ja ajattelit jättää kommenttia, mutta pidäthän tyylisi positiivisena. Kirjoitat asiallisesti ja kiinnittäisit, huomiota oikeinkirjoitukseen, kiitos!