Kokemuksia, kohtaamisia ja kriittisiä ajatuksia
Asioilla on käyty. Väsyttää. Päädyimme ystäväni kanssa luokseni, vaikka olin ehtinyt juuri jynssätä kylpyhuoneen ja pytyn kloriitilla. Koira nukkui kanssani sängyssä – välillä kainalossa, välillä päälläni, välillä jalkojen välissä. Olin Nanson yöpaidassa, juonut pari Santtua, australialaista chardonnayta ja vahvaa päärynäviiniä. Illan päätteeksi tilasin taksin torin kulmalta. Kulut menivät lähes tasan, sillä hän haki vielä pitsat kaupasta.
Ystäväni luki lahjaksi saamani elämäkerran ensimmäiset 18 sivua. Palaute oli suorasukaista: pitkät virkkeeni kuulemma pakottavat palaamaan alkuun, loogiset rakenteet eivät aina pidä ja paradoksit sanavalinnoissa häiritsevät. Äidinkieleni on kuulemma "huonoa." En väittänyt vastaan, mutta jäin miettimään: jos mielikuvitusta puuttuu ja keskittyy vain kielen virheisiin, miksi ylipäätään lukea? Hienojen sanojen vuoksi?
Keskustelumme oli täynnä pieniä erimielisyyksiä. En kehdannut pyytää häntä välttämään kanta-askelia, vaikka alakerran naapureille ääni varmasti kuuluu. Olen oppinut hiippailemaan – ehkä liiankin hyvin. Puhuimme myös joulukinkusta. Siinä missä hän näkee sen perinteenä, minä kysyin: onko kalkkunan kunnioittamista oksentaa sen liha ulos? Keskustelun sävy kääntyi riitaisaksi. Kärsivällisyydelläni on rajansa, mutta en ollut edes kovin eri mieltä.
Tarot-kortit kertovat kuitenkin usein enemmän kuin sanat. Hänen lukemansa kortit kuvastivat konflikteja, stressiä ja katkeruutta – aivan kuten hänen elämäntilanteensa. Manipulointi, petos ja ylösalaisin oleva kuolema kortti olivat keskiössä, mutta myös voima (Strength) oli kääntynyt nurin. Kysyjän kortit vihjasivat kommunikaation olevan ongelmien ydin. Raha-asiat olivat jo pitkään olleet taka-alalla, mutta jaksaminen poissa. Hän viettää aikaa kanssani, ei siksi, että olisin "hölmö," vaan koska minulla on intohimoa luoda yhteyttä – netin, tietokoneen tai ajatusteni kautta.
Yksityisyys ja paradoksit
Hän muistutti monta kertaa: "On yksityisyyden loukkaus levittää tietoa nettiin." Paradoksi. Pitää kuolla, jotta ketään kiinnostaisi, mutta samalla kukaan ei välitä, vaikka romahdat keskellä väkijoukkoa. Ihminen on tuhoonsa tuomittu laji, ajattelen usein. Satoja miljardeja sotiin, kymmeniä miljoonia luonnonsuojeluun. Hiilijalanjäljestä puhutaan, mutta sen kompensointi on vain pehmeitä puheita – maksamme jonkun muun istuttaa puun jonnekin, missä metsiä on jäljellä.
Ihmiskunta on vieraslaji, jonka toissijaiset halut vievät muiden lajien perustarpeet. Sekundääriset kulutustarpeet tuhoavat ympäristöä ja itseämme. En voi olla miettimättä: onko ihmiskunnalle enää toivoa?
Elämäni: minun vai psykiatrin kirjoittama?
Psykiatrian maailma ei ole säästynyt arvostelultani. Kun saat diagnoosin, sinut määritellään sen kautta. Diagnoosista tulee kuin käsikirjoitus, joka määrää, millainen sinun pitäisi olla. Psykiatrit tekevät ennustuksia tasosi laskusta, määräävät lääkkeitä, joiden sivuvaikutukset vaativat toisia lääkkeitä. Hoitojärjestelmät pyrkivät voittoon – täysihoito ja terapiat vetävät asiakkaat sisään, mutta päästävätkö ne koskaan ulos? "Sinut on diagnosoitu, joten sinua ei voi uskoa," kuuluu ajatus.
Tuntuu, että elämäkertani on psykiatrin kirjoittama, mutta tarinan minä olen ottanut takaisin. Vaikka nettipalstat ovat johtaneet vaikeuksiin, en lakkaa kirjoittamasta. En ole täydellinen, mutta minulla on ääni. Ja kun kirjoitan, maailma on edes hetken ymmärrettävä.
Feikkihän minä vaan niin. Ite oot vertaistuki. Suollamme suusta mitä sylki tuo suuhun koska niin harvoin kukaan on kuunnellut sanottavaamme. Tai minun tapauksessa "nettikirjoituksia" näillä "nettipalstoilla" joista jouduin "vaikeuksiin".
Diagnoosi: rangaistus vai apu?
Miksi diagnoosin pitää tuntua rangaistukselta? Hammurabin laki opetti silmä silmästä ja hammas hampaasta, mutta Gandhi totesi, että jos kaikki eläisivät näin, olisimme sokeita ja hampaattomia. Psykiatria näyttää kuitenkin toimivan juuri näin: yhden virheen, yhden horjahduksen tai yhden heikon hetken perusteella määritellään loppuelämäsi.
Diagnoosin ei pitäisi olla ylivaltaa ihmisestä – se ei saisi määrätä, kuka olet tai mitä pystyt saavuttamaan. Se ei voi olla rangaistus, joka sulkee kaikki ovet ja määrittelee kohtalosi. Silti, järjestelmä tekee juuri niin: ennustaa tason laskun, tarjoaa lääkkeitä lääkkeiden hoitoon, kontrolloi sinua hoitokodeissa ja terapioissa, eikä koskaan päästä sinua ulos.
Tuntuu kuin elämäkertani olisi psykiatrin kirjoittama. Diagnoosi on ensimmäinen luku, ja sen jälkeen kaikki "oikeat" osat itsestäsi mitätöidään. Mielipiteesi? Harhaisia. Oivalluksesi? Liian teräviä. Koko järjestelmä perustuu valtaan, eikä valtaa kyseenalaisteta, koska kaikilla on oikeus joutua pakkohoitoon.
Oma ääni, oma tarina
Silti otan tarinani takaisin. Psykiatrian ääni ei voi olla viimeinen. Minä olen enemmän kuin diagnoosi, ja kirjoittamalla kerron maailmalle, kuka todella olen. Joskus sanat suoltuvat suustani hallitsemattomasti, mutta ne ovat minun sanojani – minun totuuttani. Kirjoittaminen on tapa ottaa tila haltuun, rakentaa yhteyttä ja löytää itseni.
Maailma ei ole täydellinen, mutta ehkä minun ei tarvitse olla myöskään. Olen tässä ja kirjoitan. Se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos että ajattelit kirjoitustani ja ajattelit jättää kommenttia, mutta pidäthän tyylisi positiivisena. Kirjoitat asiallisesti ja kiinnittäisit, huomiota oikeinkirjoitukseen, kiitos!