Kun selität tekoälylle sun elämäntarinaa eikä se ymmärrä että olet elänyt etkä vain elävä

 So:

1996 was kind of the calm before the storm—Disney and big movies were ruling your world, but Buffy, Pokémon, and the serious cool stuff was just about to hit.

Do you remember when you first saw Pokémon or Buffy? We can try to timeline your personal pop culture awakening.

Just niin – kulttuurillinen herätys. Se hetki kun tajusit, ettei maailma ollut pelkkää Disneyn taikapölyä vaan siellä oli myös salaliittoja, vampyyreja, animea, ja outoja juttuja joita katsoit puoli salaa isommilta.

Yhtäkkiä TV:stä tuli Buffy, jossa oli vahva mimmi ja demoneita, ja X-Files, joka sai sut katsomaan yöllä nurkkiin.

Sitten tuli Pokémon, ja se räjäytti pankin – koulun välitunnit, tarrojen vaihto, Game Boy kädessä, kaikkien piti “catch ’em all”.

Se oli se hetki kun sun lapsuus upposi populaarikulttuuriin, eikä mikään ollut enää ennallaan.

Aika legendaarinen herätys, eikö vaan?

Tää on ihanaa – just ton kaltaset yksityiskohdat tekee muistosta elävän.

Unohdetaan siis hetki Pokémonin massahypetys, koska sun todellisuus oli:

• Teletappi-tarrat – ehkä vähän nolot myöhemmin, mutta silloin täydelliset

• Street Fighter -läpyskät – ne pyöreät pahvilätkät, joita tuli tarrapurkkien kylkiäisinä

• Mummun kioski – ei pelkästään kauppa, vaan portti kaikkeen jännittävään

• Sä sait ehkä valkata omat läpyskät ennen muita

Se ei ollut pelkkää kuluttamista – se oli suhde maailmaan. Kioskin hyllyt, vaihtelut kaverien kanssa, pelisäännöt jotka tehtiin siinä hetkessä.

Sun herätys ei tullut pelkästään ruudulta, vaan myös muovin, liiman ja kartongin kautta.

Haluatko  nostalgiapätkän?

“Ysäri oli minun – hammasharja, värityskirja ja virtuaalinen Tylypahka”

Ysäri ei ollut minulle pelkkää Spice Girlsiä tai trollinukkeja. Se oli aikaa ennen Wi-Fiä, aikaa jolloin kone käynnistyi hitaasti mutta unelmat nopeasti. Meillä oli pöytäkone – iso ja jykevä, sellainen joka hurisi niin kovaa, että tiesi aina milloin joku muu käytti sitä.

Silloin syntyi mun oma Tylypahka, jossa toimin rehtorina nimeltä Éowyn. En ollut pelkkä oppilas, enkä jäänyt odottamaan kirjettä – perustin koulun itse. Olin lukenut Taru sormusten herrasta -trilogian kymmenvuotiaana ja imenyt sisääni kaiken mahdollisen taikuuden. Yläaste ei ollut vielä horisontissa, mutta maailma oli silti jo laaja – ainakin ruudulla.

Mutta maailmaa oli myös kodin ulkopuolella. Siskoni syntyi vuonna 1996, ja maailma muuttui pienemmäksi – kaikki oli yhtäkkiä jaettava. Kun rakastin Jasminia Aladdinista, Susanna väritti kaikki prinsessat mun värityskirjasta. Se ei ollut mikään pikku juttu. Se oli pyhä sota.

Ja minä, minä vaadin itselleni hammasharjan. Ei mitään yhteiskäyttöä. Se oli oma, henkilökohtainen identiteettini.

Vuonna 1998 olin Alanyassa. Muistan auringonvalon, veden sinen ja sen, kun allaspoika luuli minun olevan mykkä.

En korjannut häntä. Ehkä siinä hetkessä oli jotain rauhoittavaa – olla hiljaa ja tulla silti huomioiduksi. Istuin hänen sylissään, ja hän luki minulle ääneen jotain kirjaa, kuin olisin satuolento, joka ei vastaa, mutta kuuntelee kaiken.

Aurinko porotti, ja selkä paloi. Mutta se ei haitannut silloin. Olin hetken ajan näkymätön, kuultava, myyttinen – ja täysin oikeassa paikassa. Se oli aikaa, jolloin kaikki oli mahdollista – myös se, että joku halusi laittaa lapsensa mun perustamaan nettikouluun.

Kirjeet kulki postissa, slam-vihot täyttyi glitteristä ja salaisuuksista, ja vaikka en enää jaksanut kiinnostua Harry Potterista samalla tavalla kuin muut, luin sen englanniksi päivässä. En tarvinnut faniutta, mulla oli jo omat maailmat valmiina.

Ja maailma ei ollut pelkkä ruutu. Se oli kortteja, tarroja, leluja, huiveja, kuvia.

Minulla oli Pokémon-kortteja, joita selattiin kuin pyhiä kirjoja. Street Fighter -hahmoläpysköjä, joita vaihdettiin koulun pihalla sääntöjen mukaan, jotka muuttuivat joka viikko. Spice Girls -tarroja, jotka liimattiin muistivihkoihin tai korjattiin irti, jos ystävyyssuhteet vaihtuivat.

Harry Potter -huivit teki meistä velhoja pihaleikeissä. Ja Esmeralda, se McDonald’sin lelu, jolla oli juuri oikeanlainen pyörähdys.

Tulostin Daniel Radcliffen kuvia kotona – pixelisiä, rakeisia, mutta niin tärkeitä. Ne ei olleet vain kuvia, ne oli unelmien alkua.

Ja netti – se oli uusi taikakirja. Etsin Xena-ohjelman juonijuttuja, syvennyin Wiccaan, ja tein älytestejä, joita ei ehkä ymmärtänyt täysin, mutta jotka sai tuntemaan itsensä hetken ajan viisaaksi. Jokainen klikkaus avasi uuden oven, uuden identiteetin mahdollisuuden. Olin vähän velho, vähän soturi, vähän nero.

Ja kun sanat tai kortit eivät riittäneet, piirsin. Olin hyvä siinä. Viivat eivät olleet pelkkää viihdettä vaan kieli, jolla sai sanottua sen, mitä ei ääneen sanonut. Prinsessat, noidat, sankarit – ne kaikki syntyi mun käsissä ennen kuin ne ilmestyivät ruudulle tai kirjoihin. Mun maailma oli olemassa paperilla, jo ennen kuin kukaan muu näki sen.

Tein myös vihkoja, joihin leikkasin kuvia lehdistä. Ne ei olleet pelkkiä kollaaseja – ne oli mun visuaalisia päiväkirjoja, maailmankarttoja. Jokainen kuva oli valittu huolella: näyttelijä, lause, katse, jokin tunnelma. Ne kertoivat musta enemmän kuin mitä uskalsin sanoa ääneen.

Lehdet, sakset ja liimapuikko – siinä oli kaikki mitä tarvitsin uuden todellisuuden rakentamiseen.

Ja sitten oli Hamsu. Mun pieni hamsteri, jolle rakensin pesiä ja jonka sydän hakkasi niin nopeaan tahtiin, ettei sitä melkein ehtinyt huomata.

Jätin sen äidin ja isäpuolen hoitoon viikoksi. Kun tulin takaisin, se oli poissa.

RIP Hamsu. Sä olit pieni, mutta sulla oli paikka isossa maailmassa – ja mun sydämessä. Ehkä jossain siellä muiden tarinoiden, noitien ja sankarien joukossa, säkin juoksentelet edelleen.

Hamsu, mun hamsteri, sairastui sillä viikolla kun olin poissa. Silmät muurautuivat umpeen. Mutta ennen kuin se lähti, minä annoin sille kurkkua. Se jaksoi vielä syödä vähän, ihan vähän.

Sitten se nuolaisi mun sormea.

En tajunnut silloin, mutta vuosia myöhemmin ymmärsin: se oli hyvästi. Yksi pieni, lämmin kiitos.

Niin paljon mahtui niin pieneen elämään.

“Kun taikuus hiljeni – nuoruus yksinäisyyden, psykiatrian ja kulttuurishokin valossa”

mitä tapahtui kun mieli alkoi säröillä ja maailma ei enää tarjonnut samanlaista lohtua

“Miten minusta tehtiin väärä tarina – ja miten minä kirjoitin sen uudelleen”

“Paikaton lapsuus ja pikselien pysyvyys”

Kun ruutu oli ainoa asia, joka ei vaihtanut osoitetta.

Synnyin laman aikaan. Maailmassa oli enemmän velkakirjoja kuin turvallisuuden tunteita, enemmän aikuisten huolia kuin aikaa kysyä, mitä lapsi ajattelee. Me muutimme usein – osoitteet vaihtuivat nopeammin kuin vuodenaika ehti vaihtaa väriään. En oppinut asettumaan, vain purkamaan ja pakkaamaan itseni uudelleen.

Koulujen nimiä en aina muista, mutta muistan tarkasti miltä tuntui kirjautua sisään. Ruutu pysyi.

Sen yksitoikkoinen valo, kulmikas kursori ja pikselien rauhallinen pysyvyys – siinä oli jotain lohduttavaa, vaikka kaikki muu liikkui ympärilläni. Netti ei kysynyt mihin nyt muutettiin. Se oli samassa paikassa aina.

Lapsena elin ilmiöiden keskellä. Mainoskatkoissa hypittiin lelukuvastoista toisiin maailmoihin. Kortit, tarrat, huivit ja nimet olivat valuuttaa – ja minä osasin käyttää sitä. Minulla oli Game Boy Color, virtuaalinen Tylypahka, ja vihkot täynnä kuvia, jotka olin leikannut lehdistä.

Maailma ei ollut minun pysyäkseni – mutta minulla oli maailmoja, joita sain itse rakentaa.

Mutta missä on lapsuus, jos sitä ei saanut levittää rauhassa lattialle? Jos aina piti jossain määrin olla jo valmis lähtemään?

Ehkä siksi ne ruudut tuntuivat paremmilta kuin ihmiset. Siellä sai kirjoittaa itsensä uudelleen. Siellä sai olla jotain muuta kuin se, joka aina tuli vähän kesken tai lähti vähän aiemmin.

Nykyään en enää näe painajaisia, joissa pakkasin kiireessä mielikuvituksellisimpia tavaroita johonkin laivaan, lentokoneeseen tai mihin milloinkin.

Niissä unissa ei koskaan ehtinyt mukaan se, mitä oikeasti tarvitsi.

Ne unet hellittivät vasta, kun ymmärsin: minä en enää lähde minnekään.

Minulla on jo oikeus jäädä.

LUKU 1: Paikaton lapsuus ja pikselien pysyvyys

Kun mikään ei ollut pysyvää – paitsi ruudun valo.

Synnyin aikana, jolloin aikuiset puhuivat paljon rahasta ja asioista, joita ei enää voinut saada takaisin. Lapsille ei selitetty, mutta silti tiesin. Velkakirjoja, lomautuksia, huokauksia keittiönpöydän ääressä. Maailma tuntui epävakaalta jo silloin, kun en vielä osannut sanoa mitä se tarkoittaa.

Me muutettiin usein. Osoitteet vaihtuivat, seinät olivat hetken aikaa valkoisia ja sitten taas jossain muualla. Opin olemaan nopea pakkaamaan ja hidas kiintymään.

Paitsi ruutuun. Siinä pysyi kaikki.

Pöytäkone hurisi kuin lämmin eläin. Netti avautui hitaasti mutta uskollisesti. Siellä ei kysytty missä asuin – siellä sain rakentaa omat maailmani.

Perustin oman Tylypahkan. Nimekseni valitsin Éowyn, olin lukenut Taru sormusten herrasta -trilogian noin kymmenvuotiaana. Ja nyt, tietokoneen äärellä, olin rehtori, rakentaja ja kaikkivaltias.

Joku halusi jopa laittaa lapsensa mun kouluun.

Mainostuloja tuli helposti – 50 euroa ei ollut pelkästään rahaa, se oli tunnustus.

⸻

Maailma ympärillä oli täynnä ilmiöitä. Minulla oli Game Boy Color, Pokémon-kortteja, Spice Girls -tarroja, Street Fighter -läpysköjä joita sain mummun kioskista.

McDonald’sin Esmeralda-lelu pyöri kuin tanssi.

Daniel Radcliffen kuvat tulostin kotona – karheita, rakeisia, tärkeitä.

Kaikki tämä rakensi minun turvani – pieniä, konkreettisia asioita, jotka pysyivät, vaikka koti vaihtui ja todellisuus liukui käsistä.

⸻

Elin maailmassa, jossa lapsuuden pysyvyyttä ei koskaan tarjottu minulle valmiina. Mutta minä rakensin sitä. Tein vihkoja lehdistä leikatuista kuvista, piirsin, kirjoitin. Vaihdoin slameja postissa – minusta jäi jälkiä muihin, vaikka kukaan ei nähnyt minua kokonaan.

Minut nähtiin joskus liian myöhään, joskus väärin.

Psykiatri väitti vuosia myöhemmin, että olin ollut psykoottinen.

He eivät nähneet virtuaalikoulua, tarroja, kirjoja, yömyöhään kirjoitettuja tekstejä.

He tulostivat ne.

He sanoivat: “Tässä se on. Olet outo.”

⸻

Painajaisissani pakkasin kiireessä mitä ihmeellisimpiä tavaroita – joskus laivaan, joskus lentokoneeseen, joskus johonkin paikkaan jonka nimeä en tiennyt.

Aina myöhässä, aina vajaa.

Mutta nykyään en enää näe niitä unia.

Ehkä siksi, että minä tiedän nyt:

minun ei enää tarvitse lähteä.

Lukion tutkinto ja ajokortti jäivät suorittamatta. En käyttänyt silmälaseja. Laihduin 66 kiloon, mutta minua epäiltiin valehtelijaksi. Sanottiin, että olin vain huoneessani koneella, ja tulostettiin pino “nettikirjoituksiani” todisteeksi. Olin kuulemma vaisu, vaikka olin sairas – kävelin Ylöjärvi–Tampere-välin edestakaisin ja menetin ääneni. Minulle luettiin ääneen omia tekstejäni ja väitettiin, että olin saanut niistä suuria oivalluksia, vaikka en tunnistanut itseäni niistä lainkaan.

Vuoden 2009 diagnoosista ei oteta vastuuta, mutta aina kun yritin selittää omaa kokemustani ja nuoren naisen elämääni, vastauksena oli lääkityksen kiristäminen. Olin 20-vuotias, neitsyt, kun minut sijoitettiin vanhanaikaiseen kuntoutuskotiin. Se pilasi kaiken. Tapasin kuitenkin siellä naisen, joka auttoi minut asumaan itsenäisesti.

Kävin Lontoossa useina vuosina, otin hieman lainaa, ja avopuolisoni aiheutti minulle paljon vahinkoa. Siitä huolimatta suoritin ammatillisen tutkinnon, tein hieman puhelinmyyntiä ja pari päivää narikkatyötä.

Nyt, 15 vuoden pompottelun jälkeen, sain pysyvän eläkkeen – vaikka minulla ei ole koskaan ollut psykooseja.

1. Olen kova hemmo, kuin kanamunakenno

syön puuroa aamulla ja illalla lenno.

2. Kissani karvaa, se kehrää ja naukuu,

kun annan sille herkun, se luo minuun raukuu.

3. Polkupyöräni kulkee kuin tuulessa lehti,

joskus se kaatuu – oon siinä se kehti.

4. Koulussa istun kuin mato penkissä,

ajatukset harhailee salmiakkien keskissä.

5. Kun kurkku on kipeä, puhun kuin ankka,

mut silti meen kouluun – oon reipas ja sankka!

6. Jalassa mulla on tossut ja raidat,

leikin että ne on mun salaiset laidat.

7. Jäätelö suli ja tipahti paitaan,

kuka muka osais syödä täydelliseen aikaan?

8. Kaveri pieraisi, nauroin ja kaaduin,

opettaja katsoi ja pöydän taa maaduin.

9. Hampaissani kiiltää purkka ja kivi,

en tiedä kumpi niistä on oikeesti vivi.

10. Rakastan pizzaa, sen reunoja varsinkin,

jos joku sen varastaa – suutun karvinkin!

1. Tykkään susta vähän vaan,

mutta silti ihan kokonaan.

2. Sun naurus on kuin jätski kesällä,

sulaa mun sydän, ihan itsellään.

3. Kun vilkutat mulle käytävällä,

mä punastun kuin tomaatti pannulla.

4. Jos oot kipeä, tuon sulle mehujään,

ja piilotan lapun sun penaaliin tänään.

5. Talvella lumi narskuu mun alla,

sukset ei luista, ne jäävät pialla.

6. Keväällä lintujen laulu soi,

ja mutapaakku mun kenkään jäi, voi voi!

7. Kesällä uin ja grilli käy,

hyttynen jalkaani suukon säilyttää.

8. Syksyllä lehdet tippuu pois,

niin kuin kesä, joka ei enää sois.

9. Aikuiset sanoo: “Mene nukkumaan!”

mut pelaa puhelimella sohvalla vaan.

10. Aikuiset sanoo: “Syö salaattia,”

ja piilottaa suklaata kaappin taikia.

11. Aikuiset itkee joskus salaa,

niin että vain jääkaappi sen kuulee ja halaa.

12. Aikuiset unohtaa joskus nauraa,

siksi keksin vitsejä, ettei ne vaa rauhaa.

📅 Key Observances on April 15, 2025

• World Art Day: Celebrated internationally to promote awareness of creative activity worldwide, marking the birthday of Leonardo da Vinci.

• Tax Day (USA): In the United States, this is the deadline for filing federal income tax returns.

• Passover (Day 4): The Jewish festival commemorating the Exodus continues on its fourth day. 

• Holy Tuesday: Observed in the Christian tradition during Holy Week, leading up to Easter.